Indiana Jones ja kristallikallon arvoitus (2008)

Omituiset kronologiat ovat ominaisia Steven Spielbergin ja George Lucasin teoksille. Lucasin Tähtien sota alkoi episodeilla IV-VI (1977-83), ja vasta vuosia myöhemmin saaga syöksyi historiaan, kun episodit I-III valmistuivat vuosina 1999-2005. Tulevaisuus olikin menneisyyttä. Samanlaista paradoksaalisuutta on Spielbergin ja Lucasin yhteisluomuksessa Indiana Jonesissa. Kun Kadonneen aarteen metsästäjät (1981) sijoittui vuoteen 1936, Indiana Jones ja tuomion temppeli (1984) tapahtui vuotta aiemmin. Harrison Ford totesikin haastattelussa tulleensa huijatuksi: kolme vuotta oli vierähtänyt, mutta Indiana Jones oli tullut vuoden nuoremmaksi. Roolihahmon psykologian piti edetä päinvastaiseen suuntaan kuin mihin ajan virta oli Fordia itseään kuljettanut. Trilogian viimeinen osa, Indiana Jones ja kadonnut ristiretki, loikkasi kolme vuotta ensimmäisen elokuvan edelle, mutta tarina valmistui vasta vuonna 1989, kahdeksan vuotta Kadonneen aarteen metsästäjien jälkeen.

Epäilemättä uusi elokuva, Indiana Jones ja kristallikallon arvoitus (2008) on ollut haaste niin tekijöilleen kuin Harrison Fordille. Seikkailujen alusta on kulunut 27 vuotta. Tarinamaailmassa aikaa on kulunut vain 21 vuotta, sillä Kristallikallon arvoituksessa ollaan vuodessa 1957, kylmän sodan ja nuorisomusiikin aikakaudella. Pitkän tauon jälkeen tehty teos on kuin apoteoosi, tietoisen keinotekoinen viittaus menneisiin urotekoihin.

Uusi elokuva on tehty vanhojen Indiana Jones -elokuvien katsojille. Se rakentuu selkeästi oletukselle, että katsoja tunnistaa menneisyyden läsnäolon. Jo ensimmäinen kohtaus alkaa siitä, mihin Kadonneen aarteen metsästäjät päättyi: ollaan varastossa, jonne Yhdysvaltain viranomaiset piilottivat Liiton arkin. Itse asiassa arkki jopa vilahtaa pikaisesti, mutta puulaatikon sisältä pilkistävä raamatullinen artefakti ei neuvostojoukkoja kiinnosta. Salaliittoteoriaa vahvistaa se, että laatikoiden joukosta löytyy humanoidi, jonka Yhdysvaltain armeija tarinan mukaan keräsi talteen Uudesta Meksikosta, Roswellin kaupungin läheltä, vuonna 1947.

Indiana Jones ja kristallikallon arvoitus tarttuu niin ikään arkeologien hyvin tuntemaan kysymykseen kristallikalloista. 1800-luvulla monien museoiden kokoelmiin päätyi vuorikristallista tehtyjä pääkalloja, joiden arveltiin olevan mesoamerikkalaista alkuperää. Myöhemmin on tosin todettu, ettei yhtään kalloa löydetty arkeologista kaivauksista, joten todennnäköisesti kyse oli 1800-luvulla tehdyistä väärennöksistä. Kristallikalloihin on liitetty monenlaisia esoteerisiä ja okkultistisia näkemyksiä - ja Indiana Jones esittää niiden olevan maapallon ulkopuolisen elämän merkkejä...

Kokonaisuutena Indiana Jones ja kristallikallon arvoitus pysyy paremmin koossa kuin pahat epäilyt ja etukäteistiedot antoivat ymmärtää. Mutta ehkä aineistoa on yksinkertaisesti liikaa: nuorisokapina, kylmäsota, atomipommikokeilut, Neuvostoliiton uhka, Roswellin tapaus ja El Dorado eivät oikein tahdo sopia samaan pakettiin.

Uusi Indiana Jones on epäilemättä tehty keräilykohteeksi. Sitä myydään jo tavarataloissa yhdessä aiempien osien kanssa. Se edustaa tuotemerkkiä, jonka on tarkoitus edistää kaikkien osien myyntilukemia. Keräilyluonteeseen liittyy myös tarinan osoittelevuus, jatkuvat viittaussuhteet: Indiana Jones tarjoaa katsojalle tunnistamisen nautintoa. Mutta lopulta kaikki on tietenkin vain lumetta, aivan niin kuin 1800-luvulla kaupatut kristallikallotkin.

Mamma mia! (2008)

Voiko 30 miljoonaa ihmistä olla väärässä? Benny Anderssonin ja Björn Ulvaeuksen säveliin perustuva musikaali on kaatanut yleisöä kuin heinää, ensin näyttämöllä ja nyt valkokankaalla. Suosio todistaa epäilemättä Abban ehtymättömästä suosiosta, joka ei elä vain nostalgian varassa: monista kappaleista on tullut kaikenikäisten kuulijoiden kestosuosikkeja. Phyllida Lloydin ohjaama Mamma mia! jatkaa uusien yleisöjen valloitusta ja tekee musikaalista 2000-luvun hämmästyttävimmän rahantekokoneen. Hämmästystä vain lisää se tosiasia, miten vaatimattomista tarinallisista aineksista elokuva on luotu. Yksinhuoltajaäitinsä Donnan (Meryl Steep) kanssa elänyt Sophie-tytär (Amanda Seyfried) löytää äitinsä päiväkirjasta kolme isäkandidaattia (Colin Firth, Pierce Brosnan, Stellan Skargård) ja päättää kutsua kaikki häihinsä kreikkalaiselle saarelle. Tarina tarjoaa tarttumapintoja eri-ikäisille yleisöille. Vanhempien sukupolvi on elänyt nuoruutensa 1970-luvulla, epäilemättä vapaamielisesti, mistä Sophiekin on todisteena. Sukupolvien arvomaailmat asettuvat alussa toisiaan vastaan. Donna on epäkonventionaalinen yksityisyrittäjä, kun taas Sophie haaveilee avioliitosta rakastettunsa Skyn (Dominic Cooper) kanssa. Elokuvan lopussa asetelma kääntyy nurinniskoin siinä mielessä, että kirkkokansan edessä Sophie luopuukin avioliitosta: perheen perustamisen sijasta rakastavaiset päättävät "nauttia elämästään" ja katsella maailmaa. Sen sijaan Donna avioituu vanhan heilansa Samin (Pierce Brosnan) kanssa, ja - vuosikymmenien jälkeen - liitto saa sinettinsä. Mamma mia! flirttailee sukupolvien välisellä kuilulla, menneen hippi-idealismin ja nykypäivän konservatiivisuuden välillä. Mieleen tulee Richard Dyerin artikkeli "Entertainment and Utopia", joka analysoi Hollywood-musikaaleja utopioina. Tuntuu, että Dyerin ajatukset soveltuvat Mamma miaan täydellisesti: elokuvan utooppisessa maailmassa vallitsee energisyys, yltäkylläisyys, intensiteetti, läpinäkyvyys, yhteisöllisyys...

Puer natus in Bethlehem

Kunnian polut (1957)

Kunnian polut (Paths of Glory, 1957) oli Stanley Kubrickin ensimmäinen mestariteos, sodanvastaisuudessaan armoton ja tinkimätön. Kirk Douglas tekee yhden parhaista suorituksistaan ranskalaisena upseerina, joka ei voi hyväksyä esimiestensä mielivaltaa. Kunnian polut ei tarjoaa hollywoodmaista sulkeumaa: kenraali Mireaun (George Macready) virheet eivät tule korjattua tai hyvitettyä. Sodan koneisto ei pysähdy, ja ongelmat ovat lopulta enemmän järjestelmässä kuin ihmisissä. Loppukohtaus, saksalaisen tytön laulu, on yhtä vaikuttava kuin silloin, kun näin elokuvan ensimmäisen kerran. Rauhan sanoma ei tarvitse suuria sanoja.

Yksitoista paholaista (1927)

Unkarilaissyntyisen Zoltan Kordan Saksassa vuonna 1927 ohjaama Yksitoista paholaista (Elf Teufel) on jalkapalloelokuvan unohdettu klassikko. Elokuva kertoo tehdasyhteisön kylkeen syntyneestä jalkapallojoukkueesta SC Lindasta, jonka keskikenttäpelaaja Tommy (Metropoliksesta tuttu Gustav Fröhlich) saa houkuttelevan tarjouksen ammattilaisseura Internationalilta. Seurajoukkueiden vastakkainasetteluun punoutuu inhimillinen draama: Tommy hylkää rakastettunsa Lindan (Evelyn Holt) ja lankeaa paheellisen suurseuran liepeillä liikkuvaan Vivieniin (Lissy Arna). Silmiinpistävää on, että jalkapalloseurat on feminisoitu: Linda on nimikkoseuransa hengetär, joka säilyy uskollisena Tommylle tämän hairahduksista piittaamatta. Muhkea ammattilaissopimus pitää siihen asti, kunnes International saa cup-ottelussa vastaansa heikkona pidetyn Lindan. Tommy tulee järkiinsä, repii sopimuksen ja epäröinnin jälkeen syöksyy avustamaan Lindaa. Vaikka elokuva rakentaa vastakkainasettelua paikallisjoukkueen urheiluhengen ja ison rahan bisneksen välille, loppu on sovinnollnen. Ratkaisupeliä katsoessaan Vivien ja Linda iloitsevan Tommyn suorituksista, ja tuntuu siltä, että Internationalin sikariporraskin jaksaa innostua työläisjoukkueen sytyttävästä pelistä. Urheilusta tulee yhteiskunnallisen vastakkainasettelun ylittäjä.

Kokonaisuutena Elf Teufel ei ole erityisen dramaattinen, alku on verkkainen, mutta vähitellen elokuva tapailee saksalaisen melodraaman vakiokaavoja. Ehkä virkistävintä elokuvassa ovatkin lopun otteluvälähdykset, joissa on käytetty nopeaa leikkausta ja liikkuvaa kameraa. Muutama kohtaus jää erityisesti mieleen. Elokuvan alussa Lindan pelaajat pohdiskelevat, kauanko heidän tulisi säästää, jotta uusi stadion saattaisiin aikaan. Laskut päätyvät vuoteen 1947. Todellisuus oli tietenkin jotakin aivan muuta. Taloudellinen romahdus muutti tilanteen täysin vuonna 1929, ja kansallissosialismin nousu sekoitti pelikuviot vielä perusteellisemmin...

”Mik’ ikään kohtalomme lie…”

Helsingin kaupunginorkesteri muisti itsenäisyyspäivänä huomaamattaan Turkua. Se oli valinnut ohjelmistoonsa kantaatin Isänmaan kasvot, jonka Armas Järnefelt sävelsi alun perin Turun Suomalaisen Yliopiston vihkiäisjuhlaan. Järnefelt luotsasi leipätyökseen Kuninkaallisen oopperan orkesteria Tukholmassa, mutta pistäytyi itse johtamassa V. A. Koskenniemen sanoittaman kantaatin Turun tuomiokirkossa toukokuussa 1927. Isänmaan kasvot on läpikotaisin suomalaisen yritteliäisyyden ja hengen viljelyn ylistystä. Ensimmäiset tahdit kuvaavat korven raivausta: kirveen iskut kaikuvat saloilla, kun luonto muuttuu sivistykseksi.

Kun Turun yliopiston rehtori V. A. Koskenniemi istui tuomiokirkossa kuuntelemassa sanojensa mahtia, nuori yliopisto oli jo ehtinyt ottaa ensiaskeleensa. Uuden kulttuurilaitoksen henkilökunta oli kohottanut kirveensä, ja ensimmäiset iskut olivat kajahtaneet: ”He ovat uskoin kyntäneet ja toivoin kylväneet.” Nuori kansakunta arvosti ”hengen työtä”, ja tätä työtä – itseisarvoa – yliopiston oli määrä toteuttaa.

*

Kahdeksassa vuosikymmenessä kirveiden kalske ei ole tauonnut. Tahti tuntuu vain kiihtyvän päivä päivältä. Tällä hetkellä eletään tilanteessa, jossa yliopistolaitoksen povataan muuttuvan enemmän kuin koskaan historiansa aikana. Yliopistojen taru valtion tilivirastoina on ohi ensi vuoden jälkeen, ja valtakunnan korkein opetus ja tutkimus jatkuvat julkisoikeudellisen yhteisön muodossa.

Turun yliopisto sai alkunsa kansan karttuisasta kädestä, yritteliäisyyden ja kansallistunnon voimannäytteenä. Tulevaisuudessa yliopisto joutuu huolehtimaan taloudestaan entistä tarkemmin. Vaikka pääosa rahoituksesta tuleekin valtiolta, on nojauduttava myös aktiiviseen varainhankintaan. Valtion tuen on vakuutettu säilyvän, mutta tietenkään mitään takeita ei ole siitä, että tuki olisi kahden vuosikymmenen kuluttua nykyisellä tasolla. Päinvastoin, opetusministeriön virkamiehet ovat kommenteissaan korostaneet, ettei yliopistoilla ole ”ruusuista tulevaisuutta” edessään.

*

Sanoma on ristiriitainen – ellei sitten haluta korostaa, ettei meillä kenelläkään ole ruusuista tulevaisuutta edessämme, millään alalla. Toisaalta samaan aikaan korkeimpaan opetukseen ja tutkimukseen liittyy yhä suurempia odotuksia. Tieteen ja teknologian tutkimusta on pidetty olennaisena Suomen menestyksen ja kansainvälisen kilpailukyvyn kannalta. Silti, sen sijaan että keskusteltaisiin pitkän aikavälin investoinnista tutkimukseen, korostetaan toiminnan tehostamista rakenteita uudistamalla. Tästä yliopistolaitoksen mullistuksessa viime kädessä on kyse. Rakenteellisen kehittämisen kärkihankkeita ovat helsinkiläinen Aalto-yliopisto, Itä-Suomen yliopisto ja Turun uusi yliopisto.

Tehokkuuskeskustelun ongelma on siinä, että tehokkuuden vaatimus sisältää aina kätketyn vihjauksen aiempien rakenteiden tehottomuudesta. Tehokkuusvaatimus on vaarallinen työkalu: se sisältää edistysuskon siemenen, vakaumuksen siitä, että rakenteiden muutos tuottaa aina parempaa. Se johtaa helposti myös siihen, ettei mitään pidetä itseisarvona. Kaikilla toimenpiteillä on vain välineellinen merkitys. Dante Alighieri kirjoitti 1300-luvulla kuuluisaa Jumalaista näytelmäänsä kolmetoista pitkää vuotta. Nykymaailmassa kirjailijaa olisi epäilemättä pidetty äärimmäisen tehottomana, mutta Dante taisikin ajatella enemmän ikuisuutta kuin omaa aikaansa.

*

Yliopistolaitoksen muutos kouraisee syvältä: virat muuttuvat työsuhteiksi, päätöksenteko keskittyy, vastuut kasvavat. Muutos on kuin kuumetila, jossa unikuvat nousevat ja haihtuvat jatkuvana virtana, eikä potilaan tervehtymisestä ole takeita. Muutostilanteisiin sisältyy kuitenkin aina mahdollisuuksia, jotka pitäisi pystyä käyttämään. Pitäisi ottaa kirves kauniiseen käteen, Isänmaan kasvojen hengessä, ja tehdä maailmasta niin hyvä kuin näissä olosuhteissa suinkin on mahdollista. Epätietoisuuteen tulevasta on pakko tottua. V. A. Koskenniemen sanoin: ”Mik’ ikään kohtalomme lie…”

(julkaistu Turun Sanomissa 9.12.2008)

Taistelu rautateistä (1946)

René Clément muistetaan vaikuttavasta lapsikuvauksesta Kielletyt leikit (Jeux interdits, 1952), mutta ohjaajana hän on jäänyt runollisen realismin ja myöhemmän uuden aallon varjoon, välitilaan. Clément oli suosionsa kukkuloilla ensimmäisen pitkän näytelmäelokuvansa Taistelu raitateistä (La bataille du rail, 1946) jälkeen. Clément astui eturiviin kuvaamaan Ranskan rautateiden ja vastarintaliikkeen yhteisiä ponnisteluja toisen maailmansodan loppuvaiheessa. Tyylillisesti Taistelu rautateistä muistuttaa samanaikaista italialaista neorealismia ja yhdysvaltalaista puolidokumentaarista fiktiota: elokuva on karhea, dokumentinomainen ja studio-olosuhteita karttava kuvaus, joka osallistuu ajankohtaiseen poliittiseen keskusteluun. Clément kuvaa rautatieläisten ja vastarintaliikkeen toimintaa kollektiivina, josta ei nouse esiin sankareita. Ehkä suurin sankari on ranskalainen rautatiejärjestelmä, jonka neroutta saksalaiset eivät koskaan onnistu lannistamaan. Taistelu rautateistä sijoittuu heinäkuulle 1944: liittoutuneet ovat nousseet maihin Normandiassa, ja rautatieläiset tekevät kaikkensa estääkseen saksalaisia liikuttamasta joukkojaan. Liittoituneisiin on muutoin erittäin vähän viitteitä, aivan kuin elokuva haluaisi väittää Ranskan vapautuneen itse Saksan ikeestä. Elokuvan sanoma vastaakin sodan jälkeen Ranskassa vakiintunutta lähihistorian tulkintaa. Kiinnostavaa on myös elokuvan moderni ulottuvuus: rautatieverkoston lisäksi korostuu puhelinverkko, jonka avulla vastarintaliike pystyy salamannopeasti reagoimaan muuttuneisiin olosuhteisiin.

Kaiken tämä poliittisuuden vastapainoksi on todettava, että Taistelu raitateistä on taidokkaasti rakennettu. Erityisesti jää mieleen teloituskohtaus, johon rautapihan äänet, höyryn puuskahdukset ja pillin vihellykset seikoittuvat.