Meripojan elämää (A Sailor-Made Man, 1921)

Fred Newmeyerin ohjaamaa komediaa Meripojan elämää (A Sailor-Made Man, 1921) pidetään yleisesti Harold Lloydin ensimmäisenä pitkänä elokuvana. Sille kertyi mittaa noin 47 minuuttia, mutta alun perin tämä ei ollut tarkoitus. Käsikirjoittajina toimivat tuottaja Hal Roachin lisäksi Jean Havez, Sam Taylor ja H. M. Walker. Gagejä kertyi niin paljon, että kaikki ymmärsivät, että aineistoa oli liikaa normaaliin kaksikelaiseen komediaan. Roach päätti kuitenkin, että kaikki gagit filmataan, ja kun elokuvasta järjestettiin ennakkonäytös, yleisö piti näkemästään niin paljon, että tuntui hankalalta ryhtyä lopputulosta enää lyhentämään. Näin Meripojan elämästä tuli pitkä näytelmäelokuva oikeastaan sattumalta. Pitkien elokuvien suosio oli alkanut jo edellisellä vuosikymmenellä, mutta nyt myös komediantekijät uskaltautuivat kokeilemaan. Ei liene sattumaa, että Chaplinin ensimmäinen pitkä elokuva Chaplinin poika (The Kid, 1921) on samalta vuodelta.

Sen, että Meripojan elämää syntyi enemmän gagien ylenpalttisuudesta kuin juonesta, huomaa lopputuloksesta, toki, eikä Meripojan elämää ole Lloydin onnistuneimpia pitkiä elokuvia. Alussa Harold Lloydin esittämä hahmo on joutilas poikamies, miljoonaperijä, joka värväytyy laivastoon ja oppii paitsi kurin ja järjestyksen myös ystävyyden ja rakkauden merkityksen. Kaukaisessa satamassa hän törmää ihastukseensa (Mildred Davis) ja pelastaa tämän Khairpura-Bhandannan maharadjan (Dick Sutherland) kynsistä. Elokuvan hauskin jakso on kohelluskohtaus maharadjan palatsissa, josta nuori merimies onnistuu pakenemaan morsian mukanaan. 

Keltanokka (The Freshman, 1925)

Harold Lloydin 1920-luvun pitkät komediaelokuvat ovat kestäneet aikaa hyvin. Sam Taylorin ja Fred Newmayerin ohjaama Keltanokka (The Freshman, 1925) on tästä erinomainen esimerkki, ja sitä pidetäänkin yhtenä parhaista Lloyd-filmeistä. Harold Lloyd (1893–1971) rakensi komiikkansa nokkelan huumorin ja näyttävän akrobatian varaan. Usein on todettu, että hänen valoisa persoonansa ja hänen tulkitsemansa yritteliäät, usein kunnianhimoiset hahmot kuvastavat hyvin 1920-luvun yhdysvaltalaista mentaliteettia. Tällä kertaa Lloyd esittää unelmissaan elävää Harold Lambia, joka elokuvan alussa haaveilee menestyksekkäistä opinnoissa Tate Collegessa. Innoitusta hän on saanut hiljattain näkemästään elokuvasta, jossa urheilumenestys tuo mukanaan myös sosiaalista arvostusta. Eipä aikaakaan, kun nämä haaveet karisevat, kun Lamb törmää opiskelijaelämän realiteetteihin.

Matkustaessaan junassa kohti opinahjoaan Lamb päätyy samaan ravintolavaunun pöytään kuin nuori Peggy (Jobyna Rolston), joka on matkalla palvelijattaren tehtäviin, juuri samaan paikkaan kuin Lamb. Heistä tulee myöhemmin rakastavaisia, ja luokkarajat ylittyvät. Junajaksossa huomioni kiinnittyi siihen, että Peggy ratkoo pöydässä sanomalehdessä ilmestynyttä ristisanatehtävää. Jäin pohtimaan, tulivatko ristikot noihin aikoihin sanomalehtien sisältöön. Nopea kurkistus Kansalliskirjaston digitoituun aineistoon kertoi, että vuosi 1925 oli Suomessakin ristisanatehtävien kulta-aikaa. Kansanvalistus ja kirjastolehti totesi numerossaan 4–5/1925: ”Meidänkin maahamme on levinnyt Amerikasta alkunsa saanut ristisana-arvoitusten laatiminen ja ratkaiseminen. Amerikassa ja Englannissa tämä muotiajanviete on saanut ihmeteltävän levikin. Kun tehtäviä ratkaistaessa hakuteokset, varsinkin sanakirjat, usein ovat suureksi avuksi, hyökkäävät tietysti Amerikassa ihmiset julkisten kirjastojen opintolukusaleihin arvoituksinensa, ovathan he tottuneet sieltä aina sentapaista apua hakemaan. Mutta kun tätä yleisöä on tullut niin paljon, että ’oikeilla asioilla’ olevat ovat joutuneet kärsimään, kuuluu muutamissa kirjastoissa kielletyn kirjojen käyttäminen vain tähän tarkoitukseen.” Lehti kutsui uutta muotia ”ristisanavillitykseksi”, mutta Helsingin kaupunginkirjaston henkilökunnan mukaan arvoituksen ratkaisijoita ei kuitenkaan vielä ollut vaivaksi asti! Suomessakin ristisanatehtävät näyttävät tulleen todella voimakkaasti sanoma- ja aikakauslehtien sisällöksi juuri vuonna 1925. Kun Keltanokka nähtiin Suomen elokuvateattereissa marraskuusta 1926 lähtien, ristisanat olivat meillä jo arkipäivää.

Keltanokan hienoimpia jaksoja on juhlakohtaus. Haroldin puku on valmistunut aivan viime tingassa, ja räätäli ehtii juuri ja juuri harsia saumat kokoon. Juhlat alkavat, ja räätäli neuloo saumoja kuntoon verhon takana milloin missäkin tilanteessa. Jakso on kekseliäs ja yllättävän pitkä, ja asetelmasta saadaan paljon irti. Kyse on myös draaman kannalta olennaisesta taitteesta, sillä sen päätteeksi Haroldille valkenee, että muut opiskelijat ovat vain pitäneet häntä pilkkanaan. Keltanokka huipentuu kuuluisassa loppukohtauksessa jalkapallokentällä. Niin opiskelijat kuin valmentajakin ovat kaiken aikaa tehneet jäynää onnettomalle Haroldille, ja aivan viimeisenä vaihtoehtona innokas nuori mies päästetään irti...

Diktaattori (The Great Dictator, 1940)

Charles Chaplinin Nykyajan (Modern Times, 1936) katsominen johti siihen, että piti katsoa vielä kerran myös neljä vuotta myöhemmin valmistunut Diktaattori (The Great Dictator, 1940). Kirjoitin siitä tänne blogiin viimeksi vuonna 2009. Diktaattori on Chaplinin tuotannon kulmakiviä, aikanaan rohkea, kun otetaan huomioon, miten hitaasti Hollywoodissa samaan aikaan reagoitiin Euroopan kiristyneeseen poliittiseen tilanteeseen. Jäin tällä kertaa pohtimaan Chaplinin ja Hitlerin suhdetta, joka on laajempi kysymys kuin vain Diktaattori-elokuva. Toisaalta jäin miettimään myös suomalaisten suhdetta tähän kysymykseen. Diktaattorihan sai ensi-iltansa Yhdysvalloissa syyskuussa 1940, mutta Suomessa elokuva nähtiin teatterilevityksessä vasta toukokuusta 1950 lähtien. Väliin jäävän vuosikymmenen aikana Suomi ehti kokea jatkosodan, Lapin sodan ja jälleenrakennuksen alkuvaiheen, ja on ilmeistä, että elokuvan katsomiskonteksti on ollut aika lailla toisenlainen.

En lähde tässä tekstissä analysoimaan vuoden 1950 vastaanottoa Suomessa, vaikka se olisikin kiinnostava tehtävä. Sen sijaan katsoin, miten suomalainen lehdistö on kommentoinut Chaplinin ja Hitlerin välistä suhdetta 1930-luvulla. Kiinnostava uutinen löytyi Sosialisti-lehdestä 31.3.1932. Tekstin mukaan ”Chaplin on suuttunut ja vaatii hirmukorvausta Saksan fascistien johtajalta Adolf Hitleriltä. Syy on suuri ja pätevä. Hitler näet käyttää samanmoisia viiksiä kuin Chaplin, joka tahtoo pitää viiksikeksintönsä yksinoikeutenaan tekijäoikeuslakien mukaan. Chaplinin laskelmien mukaan Hitler [sai] äskeisessä Saksan valtakunnan presidentin vaalissa kaksikolmannesta äänistään viiksien avulla.” Humoristinen ja kapitalismikriittinen anekdootti esiintyi laajemminkin lehdistössä. Suomen Sosialidemokraatti kirjoitti aprillipäivänä 1932: ”Hyvä, etteivät Saksan presidentin toisintovaalit sattuneet täksi päiväksi, niissä kun vielä on ehdokkaana poliittinen jonglööri Hitler, jota Vorwärts aikoinaan pilkkasi valtiolliseksi komeljanttariksi. Hänellä on Chaplin-viikset, mutta hän on sentään paljon huonompi koomikkeri kuin Chaplin. Hän esittää vain valtiollista kuivaa koomikkaa, mutta Chaplin on sydämellinen humoristi, joka huvittaa ja herkistyttää. Muuan huhu on kertonut, että Chaplin aikoo nostaa korvausvaatimuskantecn Hitleriä vastaan, koska hän katsoo, että tämän

menestys presidentin vaalissa oli pelkästään hänen viiksimallinsa ansiota. Omilla kyvyillään Hitler ei olisi saanut senkään vertaa ääniä. Chaplin on kyllä leikkisä mies, joten hän saattaisi tuollaisenkin tempun tehdä, mutta parasta on suhtautua tähän asiaan kuitenkin kuin aprillipilaan.”

Tämä anekdootti kerrottiin siis tilanteessa, jossa kansallissosialistien valtaannousu oli vasta alkamassa. Pienet viikset olivat tulleet Charles Chaplinin tavaramerkiksi, ja myöhemmin historian saatossa ne muovautuivat Hitler-viiksiksi... Chaplinin poika Charles Chaplin Jr. kertoi myöhemmin muistelmateoksessaan, että hänen isäänsä Hitler-suhde häiritsi koko elämän ajan. Molemmat olivat syntyneet huhtikuussa 1889, köyhiin oloihin. Chaplin Jr. kirjoitti (vapaasti suomennettuna): 

”Heidän kohtalonsa olivat vastakkaiset. Toinen pyrki saamaan miljoonat itkemään, kun taas toinen yritti saada koko maailma nauramaan. Isä ei voinut koskaan ajatella Hitleriä värähtämättä, puoliksi kauhusta, puoliksi ihastuksesta. ’Ajattele vain’, hän sanoi levottomasti, ’hän on hullu, minä olen koomikko’. Mutta se olisi voinut olla myös toisinpäin.”

Varmaankin Chaplinia kiinnosti se vetovoima, joka diktaattorilla oli yleisöönsä. Kerrotaan, että Chaplin näki Leni Riefenstahlin elokuvan Tahdon riemuvoitto (Triumph des Willens, 1935), joka kertoo Nürnbergin puoluepäivistä vuonna 1934. Chaplin perehtyi Hitlerin puhetyyliin myös uutiskatsausten avulla sekä ammensi Riefenstahlin elokuvasta inspiraatiota Diktaattorin lopun joukkokohtaukseen.

Diktaattorin käsikirjoitus valmistui vuonna 1938, ja elokuvasta voi tunnistaa viittauksen Anschlussiin, kun sekä Hynkel että Napaloni ovat kiinnostuneita naapurivaltiostaan Osterlitzistä. Ehkä elokuvasta olisi tullut toisenlainen, jos käsikirjoitus olisi syntynyt toisen maailmansodan käynnistyttyä tai sen tiedon valossa, joka myöhemmin saatiin natsihallinnon hirmuteoista. Vaikka Diktaattori nähtiin Suomessa vasta vuonna 1950, hyvin pian myös suomalaiset tulivat tietoisiksi siitä, millaista elokuvaa Chaplin oli valmistelemassa. Elokuvateatteri-lehti kirjoitti vuoden 1940 ensimmäisessä numerossa: ”Vanha kunnon Charlie, tuo pieni suuri mies, puuhaa yhä Diktaattorinsa kimpussa. Ja kerrotaanpa, että peräti 10. päivänä syyskuuta tänä armon vuonna olisi elokuvan ensi-ilta. Elokuvasta ei paljoakaan tiedettäne. Filmin toiminnan pitäisi alkaa keskitysleiristä, missä Chaplin itse on ’keskitettynä’. Hän on räätäli, koettelee itse univormua, joka kuuluu diktaattorille, ja väärinkäsityksen takia häntä pidetään diktaattorina. Ja siitä kaikki alkaa. Kaikki loppuu pitkään puheeseen rauhasta. — Niinkuin ’luonnossakin’.”

Lehdistössä tosin liikkui jo aiemmin näkemyksiä, ettei aihe olisi mahdollinen. Loppuvuodesta 1938 usea sanomalehti kertoi, että Saksa tekee kaikkensa estääkseen elokuvan valmistumisen. Karjala-lehti kirjoitti 4.11.1938: ”Kerrotaan, että Charlie Chaplin olisi suunnitellut filmiä Hitleristä. mutta nyt ei tästä asiasta tulekaan mitään. Saksan viranomaiset ovat selittäneet, että tuollainen filmi voisi aiheuttaa hyvinkin vakavia selkkauksia ja tämän yhteydessä on keskusteltu kaikkien amerikkalaisten filmien kieltämisestä Saksassa. Hitler-filmissä olisi muuten ollut kaksi pääosaa. Molempia olisi esittänyt Chaplin. Toinen olisi ollut eräs diktaattori ja toinen verhoilija, joka juutalaisesta syntyperästään huolimatta olisi ollut hyvin diktaattorin näköinen.”

Onneksi elokuva kuitenkin valmistui! Kerrotaan, että Hitlerkin olisi nähnyt sen kahdesti, vaikkakin tämä tieto on epävarma. Joka tapauksessa Diktaattorista tuli tärkeä muistutus sananvapauden ja demokratian merkityksestä, ja tämä sanoma on kestänyt tähän päivään asti.