Prinssi Rohkea (1954)

Henry Hathawayn Prinssi Rohkea (Prince Valiant, 1954) edustaa CinemaScope-teknologian varhaisvaihetta, samaan tapaan kuin hiljattain katsomamme Mustan kilven ritari (Black Shield of Falworth, 1954), joka niin ikään sijoittuu keskiajan Englantiin. Kumpikaan ei ole erityisen säväyttävä seikkailu, mutta Prinssi Rohkeassa on Dudley Nicholsin toimiva käsikirjoitus. Prinssi Rohkeaan luo kiinnostavuutta myös se, että elokuva perustuu Hal Fosterin 1930-luvulla aloittamaan sarjakuvaan. Sarjakuva-aiheisia elokuvia ei 1950-luvun Hollywoodissa juurikaan tehty: Hal Fosterin kädenjälki nousee esille heti alkutekstien aikana, jossa piirroskuvat johdattelevat elokuvan visuaaliseen tyyliin. Varmaankin Henry Hathaway on ohjaajana halunnut säilyttää ripauksen Fosterin näkemystä. Hathawayn ohjausta on usein moitittu hengettömäksi, mutta toisaalta otoskesto on – triviatiedon mukaan – keskimäärin vain seitsemän sekuntia. Tämä oli varhaisissa CinemaScope-elokuvissa harvinaista, kun ohjaajat yleensä ajattelivat, ettei laajakankaan aikana ollut enää tarpeen käyttää leikkausta niin tiheästi. Hathawayn kerronta etenee jouheasti niin kuin seikkailuelokuvalle kuuluukin.

Pitkätukkaisena sankarina, maanpaossa elävän Scandian kuninkaan poikana, esiintyy Robert Wagner, hänen rakastettunaan prinsessa Aletana Janet Leigh ja ilkeänä Sir Brackinä James Mason. Möreä-ääninen Sterling Hayden on Sir Gawain, pyöreän pöydän ritari, jonka oppiin prinssi Rohkea elokuvan alussa pääsee. Tarina muistuttaa Mustan kilven ritaria siinä mielessä, että tässäkin taustaltaan kuninkaallinen mutta asemansa menettänyt nuori joutuu ritarin oppiin, paljastaa salajuonen kuningasta vastaan ja saa elokuvan lopussa takaisin yhteiskunnallisen asemansa.

Prinssi Rohkean dramaattinen kaari ei oikein tahdo kestää loppuun asti, mutta lopun miekkailukohtaus Rohkean ja Sir Brackin välillä on lajinsa helmiä.

Historioitsijan silmin Prinssi Rohkeaa ei juurikaan kannata katsoa: näkymykset kristinuskon ja pakanuuden suhteesta tuntuvat kummallisilta. Puhumattakaan siitä muotopuutarhasta, joka Camelotin pihalta löytyy...

Sodoma ja Gomorra (1922)

Unkarilaissyntyinen Mihály Kertész, myöhempi Michael Curtiz, ohjasi Itävallassa monumentaalisen draaman Sodoma ja Gomorra (Sodom und Gomorrha, 1922). Alkuperäisellä teoksella oli mittaa 180 min, mutta 2000-luvun alussa tehty rekonstruktio on vain 98 min. Tämä on hämmästyttävää oikeastaan sikäli, että lopputulos on looginen, ymmärrettävä ja rakenteeltaan kiinnostava. No, ehkäpä moni nykypäivänkin spektaakkeli olisi parempi saksittuna!

Sodoma ja Gomorra alkaa Lontoossa: ensimmäinen kohtaus sijoittuu pörssiin, sillä raha hallitsee maailmaa. Mary Conway (Lucy Doraine) on rakastunut kuvanveistäjä Harry Lightoniin (Kurt Ehrle) mutta valitsee rikkaan pankkiiriin, ja Harry yrittää itsemurhaa. Tarina yltyy melodramaattiseen huippuunsa, kun Marylle sukeutuu suhde uuden miehensä poikaan - joka juuri on palannut luostarista papin saattelemassa. Dramaattinen käänne on kuitenkin vain unta, mikä paljastuu vasta myöhemmin. Mary päätyy vankilaan, ja pappi loihtii esiin näkymän Sodoman viimeisistä päivistä. Raamatullisessa kuvaelmassa Mary on Lotin vaimo, Astarten papitar, joka lopulta muuttuu suolapatsaaksi. Pappi taas on Herran enkeli, joka tulee pelastamaan Lotin. Kun Mary herää unestaan, hän rientää sairalaan Harryn, rakastettunsa, luo.

Tarina on erikoinen ja yllättävä: keskivaiheilla syntinen naiskuva tuntuu karkealta karikatyyriltä, mutta loppu muuttaa näkökulman koko elokuvaan. Synnin pelko on vain aavekuva, pelote. Kiinnostava on myös se tapa, jolla historiallista episodia käytetään nykypäivään sijoittuvan elokuvan osana. Seuraavana vuonna 1923 Cecil B. DeMille ohjasi spektaakkelinsa Kymmenen käskyä (The Ten Commandments), joka Kertészin elokuvan tapaan nostaa esiin historian kytkennän nykypäivään.

Kertészin tulkinnassa Sodoman tuho muistuttaa ensimmäisen maailmansodan taistelutannerta, jossa pommit paukahtelevat. Illan lopuksi oli pakko katsoa vielä John Hustonin Raamatun (The Bible, 1966) Sodoma ja Gomorra -episodi. Se onkin paheellisuudessaan aivan omaa luokkaansa, ja myös uskollisempi Raamatun tekstille. Mielikuva lapsuudesta oli oikea: Sodoman tuho muistuttaa atomipommin räjähdystä!

Kalpea ratsastaja (1985)

Clint Eastwoodin Kalpea ratsastaja (Pale Rider, 1985) ei ehkä olisi palannut kotiohjelmistoon ilman uutta blu-ray-julkaisua. Elokuvan näkeminen 25 vuoden tauon jälkeen palauttaa mieleen monia asioita: muistan varsinkin, miten ensi-illan aikoihin Eastwoodin messianistisuus ärsytti. Samaan aikaan kun nuori Megan (Sydney Penny) hautaa koiraansa ja toivoo ihmettä, pelastajaa, ilmestyskirjan ratsastaja lähestyy valkean hevosensa selässä. Tappajaksi luultu kovanaama osoittautuukin saarnaajaksi (Clint Eastwood), joka asettuu puolustamaan suurpääoman ahdistelemia kullankaivajia. Tarina tuntui melkein suoraan George Stevensin Etäisten laaksojen miehestä (Shane, 1953) kopioidulta. Stevensin elokuvaa on usein kutsuttu klassisista klassisimmaksi westerniksi, ja tämän seurauksena myös Kalpea ratsastaja noudattelee lajityypin piirteitä viimeisiin kuviin asti.

Kun Kalpeaa ratsastajaa katsoo pitkän tauon jälkeen, huomio kiinnittyy visuaaliseen tyyliin, joka on paikoin etnografisen sumeaa (kullankaivajien leiri), paikoin leonemaisen formalistista (Saarnaaja poimii hattunsa ennen viimeistä kaksintaistelua). Jos Stevensin Etäisten laaksojen miehessä etualalla oli vastakkainasettelu maanviljelijöiden ja karjankasvattajien välillä, Kalpean ratsastajan keskiössä on pienyrittäjyyden ja suurteollisuuden jännite. LaHoodin johtama kaivos tuhoaa ympäristöä surutta, metsää kaatuu ja maata myllerretään. Elokuvan sanoma ei oikeastaan huipennu lopun kaksintaistelussa vaan kohtauksessa, jossa Saarnaaja ja Hull Barret (Michael Moriarty) tuhoavat luontoa turmelevien keinottelijoiden pesäpaikan.

Ponyo rantakalliolla (2008)

Hayao Miyazakin tuotanto on usein viihtynyt ilmassa, irti maanpinnasta, mutta viimeisin elokuva Ponyo rantakalliolla (Gake no ue no Ponyo, 2008) on merellinen. H. C. Andersenin Pientä merenneitoa muistuttava tarina kertoo Ponyo-nimisestä kalanpoikasesta, joka ihastuu viisivuotiaaseen Sōsukeen ja haluaa muuttua ihmiseksi. Tarinaan punoutuu japanilaiselle katastrofiselle mielikuvitukselle olennainen tsunamin pelko, mutta se saa ymmärtävän sävyn: hyökyaalto nousee, kun Ponyo pakenee isänsä luota, merenalaisesta laivasta. Hämmästyttävää kyllä, isä kutsuu tytärtään Brünnhildeksi, ja kun Ponyo nousee aaltojen harjalle Joe Hisaishi musiikki alkaa erehdyttävästi muistuttaa Wagnerin Valkyyriaa. Wagnerillakin tytär kapinoi isäänsä vastaan.

Kotikatsomossa Eemil, 4 v., on Ponyoon erityisen ihastunut, mutta hyvältä elokuva vaikuttaa aikuisenkin silmin. Tarinan pohjalla elämän ääripäät kohtaavat: Sōsuken päiväkoti on vanhainkodin vieressä, ja talon asukkaat saavat ensimmäisenä tutustua vihreän muoviämpärin pohjalla pyörivään Ponyoon. Kerronnassa pienet yksityiskohdat jäävät mieleen: rauhallinen teenjuonti ja ruokailu, Sōsuken ja Ponyon veneretki myrskyn jälkeen, merenalaisen maailman ihmeellisyys... Aiemmista Miyazaki-elokuvista poikkeaa piirrostyyli: se ei ole yhtä yksityiskohtaista kuin aiemmin, mutta pinta on elävä. Miyazaki on halunnut tavoitella värikynäpiirroksen ilmettä ja onnistunut siinä erittäin hyvin.

Kaspar Hauserin tapaus (1974)

Werner Herzogin tuotanto kestää aikaa. Kaspar Hauserin tapaus (Jeder für sich und Gott gegen alle, 1974) tuo mieleen Truffaut'n elokuvan Kesytön (L'Enfant sauvage, 1970), joka Kaspar Hauserin tapaan kumpuaa 1700- ja 1800-lukujen taiteen kiinnostuksesta kasvatusta ja ”sivilisoitumista” kohtaan. Oikea Kaspar Hauser (1812–33) ilmaantui Nürnbergin kaduille vuonna 1828 ja antoi ymmärtää eläneensä koko lapsuutensa kellarissa. Poika toisti lausetta: ”Haluan olla ratsumies, niin kuin isänikin oli.” Herzog seuraa kertomusta melko tarkkaan ja käyttää säilyneitä lähteitä dialogin raaka-aineena. Kaspar Hauserin lyhyt ja traaginen elämä toimii Herzogin käsissä heijastuspintana modernin maailman arvoille ja arvostuksille. Elokuvan elämännäkemys on samanaikaisesti melankolinen ja ihmeenomainen: Kaspar on kasvanut yksinäisyydessä, ja yksin hän myös kuolee. Silti hänen ajattelunsa on omintakeista; ehkä jopa siinä määrin, ettei hänelle löydy paikkaa keskiluokkaisten normien keskeltä. Traagista perusvirettä kuvastaa elokuvan alkuperäinen nimi Jeder für sich und Gott gegen alle, ”Jokainen omasta puolestaan, ja Jumala kaikkia vastaan”.

Kaspar Hauserin roolissa esiintyy skitsofreniasta kärsinyt katumuusikko Bruno S., joka sittemmin näytteli myös Herzogin Stroszekissa (1977). Bruno S.:ssä on jotakin samaa kuin Kaspar Hauserissa: hän oli prostituioidun avioton lapsi, joka vietti yli 20 vuotta erilaisissa hoitolaitoksissa. Kaspar Hauserin tapauksessa Bruno S. on vangitseva: jokainen lause syntyy valtavan ponnistelun tuloksena. Kuvaustilanteessa Herzogin piti keskustella Brunon kanssa tuntikaupalla, maanitella ja käskeä, ennen kuin kuvaukset olivat mahdollisia. Stroszekin jälkeen Bruno S. ei enää näytellyt elokuvissa, mutta hän on sittemmin tehnyt sekä musiikkia että kuvataidetta.

Lehtien pudotessa (1966)

Lehtien pudotessa (Ghiorgobistve, 1966) oli Otar Ioselianin ensimmäinen pitkä näytelmäelokuva: takana oli sarja lyhytelokuvia, muun muassa erinomainen Aprili (1961). Lehtien pudotessa on rytmiltään verkkainen ja alkaa hämmentävästi dokumentaarisella jaksolla, jossa kuvataan georgialaisten viininviljelijöiden elämää. Ensimmäiset kuvat ovat kuin etnografisia valokuvia työntekijöistä välineineen, sitten rypäleet poimitaan ja tuotanto alkaa. Jakson lopussa maalaiset juovat itse viininsä: tuotanto ja kulutus ovat yhtä. Lähes sanattoman johdattelun jälkeen elokuva siirtyy Tbilisiin, kaupunkikulttuurin keskelle. Päähenkilönä on nuori Niko (Ramas Gergobiani), joka pääsee töihin viinikooperatiiviin. Aihe on georgialaiselle kulttuurille läheinen, sillä maa on vuosisatoja vanhaa viininviljelyaluetta. Neuvostoliiton aikana Gruusiasta tehtiin maanviljelyn keskittymä, joka palveli koko valtakuntaa. Ioselianin tulkinnassa neuvostoturistit risteilevätkin säännöllisesti viinifirman tynnyreiden keskellä katsomassa, miten maankuulut viinit valmistuvat.

Päähenkilö Niko on kiinnostava hahmo: hänet liitetään vahvasti menneisyyden maailmaan. Kodin seinillä on vanhoja valokuvia neuvostoaikaa edeltävän säätyläistön elämästä. Perheessä ei ole isää vaan Niko elää isoäitinsä, äitinsä ja sisariensa keskellä. Viinitehtaalla Niko rakastuu Marinaan (Marina Kartsivadze), mutta suhde ei ota luontuakseen. On oikeastaan vaikea ymmärtää, miksi vastikään luokiosta valmistunut nuori saa niin merkittävän tehtävän viinialalla: hänestä ollaan kouluttamassa insinööriä, joka vastaa tuotantoprosessista ja valvoo laatua. Alussa hänet saattaa tehtaalle naapurissa asuva Otar (Georgi Harabadze), joka elää selvästi köyhemmissä oloissa. Otarilla on myös vahvempi tarve päteä tehtaalla. Ehkäpä Ioseliani haluaa vihjata, että Nikolla on sellaista sosiaalista pääomaa, joka Otarilta puuttuu.

Ratkaisevaksi käänteeksi muodostuu viinitynnyri nro 49, jonka viini on Nikon mielestä kelvotonta. Kaikki tietävät asian, mutta kukaan ei uskalla lausua sitä ääneen. Itse asiassa työläisten suhtautumista kuvaa hyvin se, etteivät he ravintolassa koskaan nauti oman tehtaansa viiniä. Laadun notkahdusta ei haluta tunnustaa vaan tynnyri päätyy pullotukseen. Lopulta Niko sabotoi koko erän kaatamalla tynnyriin gelatiinia. Uppiniskainen kokelas kutsutaan johdon puhutteluun. Tehtaan pomot pelaavat biljardia, aivan niin kuin elokuvan alussakin, ja ratkaisu jää kertomatta. Tulos on kuitenkin selvä: Niko saa lähteä. Elokuvan arvoituksellisessa lopetuksessa kamera pyyhkii georgialaisten vuorten rinteitä ja näyttää saman kirkon, joka on nähty alkukuvien aikana. Lopetus tuntuu pessimistiseltä. Viinintuotannossa ei tapahdu muutosta, järjestelmä jatkaa toimintaansa, mutta viinin viljelyn salaisuudet säilyvät siellä, mistä ne ovat kotoisinkin.

Vaaleanpunainen pantteri iskee jälleen (1976)

Vaaleanpunaisten panttereiden läpikäynti jatkuu sarjan neljännellä elokuvalla Vaaleanpunainen pantteri iskee jälleen (Pink Panther Strikes Again, 1976). Elokuvan Laukaus pimeässä (A Shot in the Dark, 1964) jälkeen komisario Clouseaun toilailuihin tuli pitkä tauko. Tosin Bud Yorkin oli tekaissut vuonna 1968 heikon välinäytöksen Pimut piiloon, poliisi tulee (Inspector Clouseau, 1968), jossa ranskalaispoliisia imitoi Alan Arkin. Blake Edwards ryhtyi jatko-osaan vasta kymmenen vuoden jälkeen. Mutta koska levyhyllystämme puuttuu vuonna 1974 valmistunut Vaaleanpunaisen pantterin paluu (The Return of the Pink Panther), oli tyydyttävä neljäneen jaksoon Vaaleanpunainen pantteri iskee jälleen.

Lopputulos on - jos mahdollista - aiempaa karikatyyrinomaisempi. Clouseaun vastavoimaksi on noussut mielisairaalaan päätynyt poliisipäällikkö Dreyfus (Herbert Lom), joka elokuvan ajan yrittää päästä eroon traumansa aiheuttajasta. Kun ensimmäinen Vaaleanpunainen pantteri oli 50-lukuhenkinen seikkailuelokuva, nyt Edwards on ammentanut vaikutteita ajankohtaisista James Bond -elokuvista. Dreufys turvautuu teknologiaan ja uhkaa koko maapallon tulevaisuutta, vain saadakseen Clouseaun hengiltä. Bond-vaikutteisiin viittaa myös lopun parodinen rakastelukohtaus, jota Tom Jonesin ”Come to Me” säestää. Vaaleanpunainen pantteri iskee jälleen viittaa myös toiseen suuntaan: baijerilainen Mondscheinin linna muistuttaa Indiana Jones ja viimeinen ristiretki -elokuvan natsilinnaa: tiedemieshahmo Fassbenderkin muistuttaa tohtori Jonesin isää.

Vaaleanpunainen pantteri iskee jälleen (1976) jättää toivomisen varaa: huumori on lähinnä Clouseaun slapstickin varassa, ja Blake Edwardsin komedialliset oivallukset ovat vähissä.

Muuten: Mennään bussilla -sarjan faneja ilahduttaa erityisesti hovimestari Jarvis (Michael Robbins), joka vapaa-aikanaan esiintyy homobaarin drag-laulajana. Robbins oli Mennään bussilla -sarjan vävypoika Arthur.

Vappu on tänään

Kolumni Turun Sanomiin 1.5.2010

Omituinen unikuva nousi mieleen vappuaaton aamuna: vuosisatojen kuluttua tulevaisuuden arkeologit ovat uurastaneet vulkaanisen tuhkan alta esiin 2000-luvun aineellista kulttuuria. Taskulampun valokeila paljastaa oudon näyn: valkoisen lakin jäänteet, muovinen nenä ja silmälasit, punainen lippu ja iskulause, tyhjentynyt foliopallo, kanan luita, viinipullon pirstaleita…

Vapun kuva on ristiriitainen. Sama päivä on suomalaisen työn juhlaa ja markkinahumua, akateemisten tempausten ja poliittisten puheiden päivä ja perhetapahtuma. Tähän kaikkeen valmistaudutaan simaa pullottamalla ja tippaleipiä paistamalla.

Vapulla on pitkä pakanallinen perinne, mutta nimensä se on saanut 700-luvulla eläneestä baijerilaisesta abbedissasta Valburgista. Hänet julistettiin pyhimykseksi 1. toukokuuta 870. Vappua on vietetty keskiajalta lähtien, mutta 1800-luvulla päivä tuli myös työväenliikkeen juhlaksi.

*

Lapsena tuntui, että kaikki vaput ovat samanlaisia. Toisinaan käytiin urheilupuistossa kuuntelemassa puheita, vaikka huomioni kiinnittyi enemmän liehuviin lippuihin kuin kovaäänisten kumuun. Torilta piti saada markkinapallo. Mieleen painui viihdeohjelma Ilkamien toteamus vapusta opiskelijoiden ja ylityöntekijöiden juhlana. Toukokuun ensimmäisen päivän yhteiskunnallisuus alkoi häämöttää, vaikka simalasin ääressä oli turvallisempaa.

Perinteet elävät toiston ja muistin kautta, mutta samalla ne ovat alituisessa muutoksessa, jonka havahtuu huomaamaan vasta, kun aikaa on kulunut kylliksi.

*

Lehteilin eilen turkulaista Uutta Auraa nähdäkseni, millainen vappu oli 1800- ja 1900-lukujen taitteessa. Lehti kirjoitti 1. toukokuuta 1900: ”Kevät tulee kolkonkin talven jälkeen, sulaa ne kerran hirveätkin hanget. Tämä luonnon järkähtämätön laki on hyvä pitää muistossa kolean kylmyyden painaessa mieltä.”

Takana oli ”kolkko talvi” siinä mielessä, että helmikuun manifestin jälkeen oli eletty sortokauden pelonsekaisissa tunnelmissa.

Uuden Auran sivuja tutkiessa tuntuu, että menneisyyden vappu on monella tapaa vieras. Raittiusasia herätti erityistä intohimoa. Raittiusliike olikin ottanut vappukilistelyn ja pullojen kallistelun erityiseen tarkkailuun. Keväisten tulevaisuuden haaveiden keskellä oli syytä ”jättää pois se tulivesi, joka polttaa nauttijaltaan tulevaisuuden, henkiset kyvyt ja aineellisen hyvinvoinnin”.

*

Vuonna 1900 vappu oli rauhallinen, vaikka 1. toukokuuta olikin vakiintunut työväen mielenosoituspäiväksi. Uuden Auran mukaan muutamissa kaupungeissa oli ”rettelöitä” palkkauskysymysten tähden, mutta Turussa vain räätälit kiistelivät: ”Ja toivoa sopinee senkin pian tulevan ratkaistuksi.”

Tuttua vuoden 1900 vapussa oli muistuttelu siitä, miten tärkeää on pukeutua lämpimästi. Vappuna on oltava varuillaan ja ”katsottava ilman merkkejä ennenkuin kevään varaan antaumme ja keveihin kesävaatteisiin pukeumme”.

*

Menneisyys on samaan aikaan tuttua ja vierasta. Vapunvietto on historiallinen perinne, johon on laskostunut kerrostumia vuosisatojen kuluessa. Osa kerrostumista ulottuu kauas historiaan, osa on henkilökohtaisen muistin piirissä. Vaikka me kaikki olemme menneisyyden perillisiä, vapusta voi rakentaa omanlaisensa, niiden muistojen pohjalta, joita itse kannamme. Siinä on muutoksen siemen.

Silti on tärkeää elää tässä ja nyt. Uusi Aurakin toteaa:

”Vappu on meillä tänään. Pitäkäämme keväistä mieltä vanhemmatkin ihmiset ja iloitkaamme nuorison mukana.”